Tiimityötä

Päivän kulku on aina suunnilleen samanlaista, mutta välillä on jotain ekstraakin. Melkeen joka päivä pääsee hevosen selkään, joskus mukaan ratsastustunneille ja joskus saa ratsastaa yksin. Mun viime ratsastuskerrat ei oo ollu oikeen onnistuneita, kemiat ei oo oikeen kohdannu ratsujen kanssa. Tietystihän se on taidosta kiinni, mutta on aika rasittavaa ratsastaa hevosta, jota joutuu kokoajan ajamaan eteenpäin, ja joka painaa kauheesti kädelle, tai jotain venäläistä ravuria, joka vetää jotain ihme passiravilaukka-askellajia. Eikä taivu enempää kuin rautakanki. Ratsastus muuttui taas miellyttäväksi kun päästiin maastoon. Ulli oli luvannut mulle jo viime viikolla, että viikonloppuna mentäisiin maastoon. Meitä oli yhteensä 4 ratsukkoa, ja mentiin sellanen parin tunnin lenkki. Ratsastin Nelellä, hiemän pörheällä ponilla ja katseli kokoajan rauhattomasti ympärilleen. Kunhan mentiin eka hieman asfalttitien reunaa, niin päästiin metsään, jossa oli paljon ratsastajille tarkotettuja polkuja. Täällä lähestöllä on paljon talleja, ja meitä vastaan tulikin monia ratsukoita. Maisemia pääsi ihailemaan, kun ei menty niin kovaa. Ravattiin paljon, mutta laukattiin vaan pari kertaa. Ratsuni oli hieman rauhaton, ja säpsyili vähän eikä mennyt mielellään peltoon tai lätäköihin, mutta oli muuten kiva. Lenkin puolivälissä pysähdyttiin virkistäytymään saksalaiseen tapaan, eli ratsastettiin baarin pihaan ja tilattiin kaljat ja snapsit. Juotiin ne nopeasti ja jatkettiin matkaa.

Kuten Ulli oli sanonutkin, niin ratsastus sujuu paremmin hieman humalassa. Silloin on itse rentoutuneempi, joka heijastuu hevoseen. Nyt ei tietenkään puhuta mistään umpikännistä, vaan pienestä hiprakasta, joka syntyy yhden oluen ja yhden paukun nopeasti juomisesta. En tiedostanut lenkin alkupuolella olevani jännittynyt, mutta nyt ratsuni ei hermoillut niin paljoa. Lopussa oli sitten vielä pidempi laukkapätkä ja sitten ratsastettiin tallin pihaan. Maastolenkin jälkeen kuuluu juoda kuulemma sitten aina lisää, ja otettiin parit kaljat ja taas snapsia. Illan irtohypytys sujui mukavassa nousuhumalassa, ja hevoset hyppäsivät hyvin.

En taida olla ainoa, jonka mielestä hevospiireissä on yleensä vähän liikaa toisten haukkumista, seläntakana puhumista ja ylimielisyyttä. Toisten hevosia, ratsastusta ja varusteita pilkataan, eikä toisten auttaminen kuulu kulttuuriin. Monesti talleilla alottelijoita ei auteta auttamisen halusta, vaan pakosta, ja sitten kentän laidalla naureskellaan toisten virheille. Täällä ilmapiiri on kuitenkin hyvin erilainen. Tallin omistajat eivät ole muiden yläpuolella, vaan tekevät töitä ihan niinkuin muutkin, ja kuuluvat porukkaan, eivät ole sen johtajia. En ole myöskään vielä kuullut pahaa muista, ja huomaan, että kaikki auttavat toisiaan. Oli kyse sitten ruokinnasta tai olkipaalien pinoamisesta, tallilaiset auttavat toisiaan. Kun tuntee kuuluvansa porukkaan, niin auttaa miellään, koska tuntee sen omaksi asiakseen. Ei täälläkään työajat aina päde sun muuta, mutta teen silti kaiken mielellään, koska mulle ollaan täällä mukavia ja en halua jättää muita pulaan, koska kuulun ryhmään. Ryhmään sulautuminen ei ollut vaikeaa, koska kaikki puhuivat alusta asti mulle ja olivat kiinnostuneita mun asioista. Christelin ja Ullinkin kanssa tullaan tosi hyvin juttuun, ja viikonloppuna olinkin mukana heidän kanssaan illallisella. Syötiin pihviä, juotiin viiniä ja juteltiin. Tuli tosi hyvä mieli, kun mut näin avoimesti otetaan mukaan perheeseen. Saa nähdä, miten vaikeaa täältä on sitten lähteä!