Tiimityötä

Päivän kulku on aina suunnilleen samanlaista, mutta välillä on jotain ekstraakin. Melkeen joka päivä pääsee hevosen selkään, joskus mukaan ratsastustunneille ja joskus saa ratsastaa yksin. Mun viime ratsastuskerrat ei oo ollu oikeen onnistuneita, kemiat ei oo oikeen kohdannu ratsujen kanssa. Tietystihän se on taidosta kiinni, mutta on aika rasittavaa ratsastaa hevosta, jota joutuu kokoajan ajamaan eteenpäin, ja joka painaa kauheesti kädelle, tai jotain venäläistä ravuria, joka vetää jotain ihme passiravilaukka-askellajia. Eikä taivu enempää kuin rautakanki. Ratsastus muuttui taas miellyttäväksi kun päästiin maastoon. Ulli oli luvannut mulle jo viime viikolla, että viikonloppuna mentäisiin maastoon. Meitä oli yhteensä 4 ratsukkoa, ja mentiin sellanen parin tunnin lenkki. Ratsastin Nelellä, hiemän pörheällä ponilla ja katseli kokoajan rauhattomasti ympärilleen. Kunhan mentiin eka hieman asfalttitien reunaa, niin päästiin metsään, jossa oli paljon ratsastajille tarkotettuja polkuja. Täällä lähestöllä on paljon talleja, ja meitä vastaan tulikin monia ratsukoita. Maisemia pääsi ihailemaan, kun ei menty niin kovaa. Ravattiin paljon, mutta laukattiin vaan pari kertaa. Ratsuni oli hieman rauhaton, ja säpsyili vähän eikä mennyt mielellään peltoon tai lätäköihin, mutta oli muuten kiva. Lenkin puolivälissä pysähdyttiin virkistäytymään saksalaiseen tapaan, eli ratsastettiin baarin pihaan ja tilattiin kaljat ja snapsit. Juotiin ne nopeasti ja jatkettiin matkaa.

Kuten Ulli oli sanonutkin, niin ratsastus sujuu paremmin hieman humalassa. Silloin on itse rentoutuneempi, joka heijastuu hevoseen. Nyt ei tietenkään puhuta mistään umpikännistä, vaan pienestä hiprakasta, joka syntyy yhden oluen ja yhden paukun nopeasti juomisesta. En tiedostanut lenkin alkupuolella olevani jännittynyt, mutta nyt ratsuni ei hermoillut niin paljoa. Lopussa oli sitten vielä pidempi laukkapätkä ja sitten ratsastettiin tallin pihaan. Maastolenkin jälkeen kuuluu juoda kuulemma sitten aina lisää, ja otettiin parit kaljat ja taas snapsia. Illan irtohypytys sujui mukavassa nousuhumalassa, ja hevoset hyppäsivät hyvin.

En taida olla ainoa, jonka mielestä hevospiireissä on yleensä vähän liikaa toisten haukkumista, seläntakana puhumista ja ylimielisyyttä. Toisten hevosia, ratsastusta ja varusteita pilkataan, eikä toisten auttaminen kuulu kulttuuriin. Monesti talleilla alottelijoita ei auteta auttamisen halusta, vaan pakosta, ja sitten kentän laidalla naureskellaan toisten virheille. Täällä ilmapiiri on kuitenkin hyvin erilainen. Tallin omistajat eivät ole muiden yläpuolella, vaan tekevät töitä ihan niinkuin muutkin, ja kuuluvat porukkaan, eivät ole sen johtajia. En ole myöskään vielä kuullut pahaa muista, ja huomaan, että kaikki auttavat toisiaan. Oli kyse sitten ruokinnasta tai olkipaalien pinoamisesta, tallilaiset auttavat toisiaan. Kun tuntee kuuluvansa porukkaan, niin auttaa miellään, koska tuntee sen omaksi asiakseen. Ei täälläkään työajat aina päde sun muuta, mutta teen silti kaiken mielellään, koska mulle ollaan täällä mukavia ja en halua jättää muita pulaan, koska kuulun ryhmään. Ryhmään sulautuminen ei ollut vaikeaa, koska kaikki puhuivat alusta asti mulle ja olivat kiinnostuneita mun asioista. Christelin ja Ullinkin kanssa tullaan tosi hyvin juttuun, ja viikonloppuna olinkin mukana heidän kanssaan illallisella. Syötiin pihviä, juotiin viiniä ja juteltiin. Tuli tosi hyvä mieli, kun mut näin avoimesti otetaan mukaan perheeseen. Saa nähdä, miten vaikeaa täältä on sitten lähteä!

Työn iloa

Täällä on päästy jo aika hyvin rutiiniin. Osaan kaikkien hevosten nimet, ja tunnistan melkein kaikki ulkonäöltä. Pari on niin samannäköistä, etten ole aina ihan varma. Muistan melkeen kaikkien hevosten ruokintamäärät, ja tiedän mihin tarhaan kukakin menee. Päivän kulkukin on jo aika hyvin mielessä. Aamulla viedään hevosia ulos, ja koska laitumia ei ole tarpeeksi, niin hevoset pitää vaihtaa. Osa hevosista on nuoria, ja siksi vielä vähän vaikeita talutettavia. Parin nuoren kanssa pitää ottaa ketjuriimu mukaan, ja varoa vapaaksi päästäessä, ettei jää alle. Eilen oli pikkunen vaaratilanne kahen 3-vuotiaan kanssa, joiden tarha on yhen asuintalon takana. Tultiin hevosten kanssa sieltä kulman takaa, kun joku äijä ravistelee mattoja talon pihalla just siinä kohtaa mistä tultiin. Molemma hyppää sivulle ja koittaa rynnätä, ja mun talutettava tulee melkeen syliin. Onneks oli ketjut ja kun huusiin suomeksi:"Älä nyt VITTU päälle tuu!" niin se auttoi hevosten ruotuun saamisessa.

Oon ollu joskus aika paskahousu hevosten kanssa, ja muistan monia tilanteita kun en vaan yksinkertaisesti uskaltanut tehdä jotain, koska pelotti niin paljon. Erityisesti mieleen on jäänyt yks kerta, kun mun piti mennä ratsastustunnille. Olin edellisellä kerralla melkeen tippunut yheltä ponilta, joka lähti ryöstämään. Yksi tuntilainen pelotteli, että saisin saman ponin uudestaan, joten jäin tallille, kun muut lähtivät maneesiin. Istuin koko tunnin tallissa penkillä, kunnes mua tultiin hakemaan kotiin. En vaan pystynyt menemään tunnille. Myös yksi ratsastusleiri ja monta muuta hetkeä on mennyt pilalle pelon takia. Mutta nyt vanhemmiten, vaikka oonki ollu vähemmän hevosten kanssa tekemisissä, sen on näköjään alkanut hälvetä. Ei mulle mitään vakavampaa oo ikinä sattunu, mut silti kannattaa pitää aina tietty varovaisuus päällä. Täällä ei kyl auta pelätä, on vaan pakko tehä.

Työ täällä on fyysistä ja aika rankkaakin, joten illalla oon aika poikki. Keräilen jääkaapista jotain syötävää, meen hetkeks koneelle ja katon pari jaksoo Sinkkuelämää, True Bloodia tai jotain muuta sarjaa. Nukkumaan meen aika aikaisin, kun herätä pitää kumminkin ennen seitsemää. Ei täältä oikee illalla voi lähteä minnekään, kun ei tunne paikkoja(en oo käyny tallin muurien ulkopuolella muutakun viemässä hevosia tarhoihin ja pari kertaa hakenut leipomosta pyörällä sämpylöitä), eikä ihmisiä. Tietysti oon näihin tallin ihmisiin tutustunu, ja täällä on pari muuta harjottelijaa töissä, joiden kanssa sitten hengaan kun on vähän taukoa, mutta ne lähtee sitten aina illaksi kotiin. Kun mulla on vapaata, meinaan kuitenkin lähte vähän tutustumaan ympäristöön, ja kun Miri ja Cynthia tulee taas huudeille, niin voidaan mennä bilettämään!

Kaikki hyvin

Ylhäällä on kaunis huoneeni.Täällä on nyt melkeen viikko oltu, ja hyvin oon päässy työn makuun. Ei se hevostallin pitäminen mitään rakettitiedettä ole, ja ihan hyvin oon oppinu nyt päivärytmin. Kolme kertaa päivässä hevoset ruokitaan, kerran annetaan heinää. Hevosia viedään myös päivän mittaan ulos eri laitumille. Heinän antamisen jälkeen koko talli pitää sitten myös lakaista. Pari puolalaista työntekijää tekee boksien siivoomisen, mutta ensi viikolla niillä on lomaa, joten joudutaan tekemään kaikki yksin Christelin kanssa. Välillä on sitten niitä erikoishommia, kuten olkipaalien pinoaminen. Eilen tuli kaksi jättimäistä kuormaa olkipaaleja, ja pinottiin niitä tallin ylisille. Siinä meni kauan ja siellä ylhäällä oli tosi kuuma, mutta eipähän tarvitse enää lenkkeillä kun tekee kunnolla töitä. Tapahtu myös jotain jännää, kun löydettiin yhden olkipaalin sisältä yllätys. Yhtäkkiä kuului kauhea vinkuna, ja huomattiin, että yhden paalin sisälle oli joutunut kaninpoikanen. Se oli puoliksi paalin sisällä ja naru painoi sitä kylkeen. Avattiin paali, viettiin pupu alas muiden tallilaisten hoiviin ja jatkettiin töitä.

Toinen uusi juttu sitten oli irtohypytys. Rakennettiin maneesin molemmille pitkille sivuille esteet, ja seisottiin Ullin kanssa sitten lähettä lyhyttä sivua. Ei siis rakennettu mitään kujia, vaan meillä oli juoksutusraipat kädessä ja niillä ohjattiin hevosia menemään uraa pitkin. Ensin hyppäsi 3-vuotias Don Roger, joka kuuluu mun suosikkeihin. Se on iso raudikko, joka on niin nuoreksi ja suureksi todella rauhallinen. Se hyppäsi hyvin, mutta sai kyllä olla tarkkana, ettei se oikonut. Sitten autoin vielä yhden kanssa, ja Ulli hoiti homman loppuun yhden toisen tallilaisen kanssa.

Ei elämä täällä pelkkää työtä ole, vaan myös hupia. Kuten Ulli sanoikin, jos teen työni hyvin, niin saan myös etuja. Kuten ratsastus, jota olen saanut nyt pari kertaa tehdä. Toisella kerralla ratsastin Shadowlla, se oli ihan mukava poni. Vauhdikkaampi kuin edellinen, kulki hyvin eteenpäin ja suurimman osan ajasta hyvin kuolaimella, mutta kuten kai suurin osa niin yritti huijata kulmissa. Huomenna pääsen taas ratsastamaan, ellen ole lannanluonnin jälkeen ihan poikki, ja Ulli lupasi myös että ensi viikolla pääsen mukaan maastoon! Tää isäntäperhe on siis aivan erilainen. Puhuu mun kanssa, opettaa mulle uusia asioita, kehuu mun työpanosta ja huolehtii että mulla on kaikki hyvin. Jos mulla on joku työ, niin teen sen kunnolla, ja täällä se on myös huomattu. Ne sanoo sen ääneen, ja eilen illalla Christel anto mulle extrana 30 euroa :D Musta huolehditaan, kysytään, että onko kaikki hyvin, ja katotaan, että oon terve. Esimerkiks mulla on ollu nyt vähän yskää ja kurkku kipeenä, niin sain siihen kysymättä lääkettä. Kaikki on todella hyvin siis, ja täysin päinvastoin kuin edellisessä paikassa.

Uusi paikka

Oon nyt ollu täällä uudessa paikassa nyt tiistaista lähtien, eli kaksi kokonaista työpäivää on jo tehty. Tää paikka on ratsastuskoulu nimeltään Genengerhof, noin puoli tuntia Düsseldorfista Hollannin rajaa päin. Tää talli on tosi keskeisellä paikalla, Viersenin keskustaa pääsee kuulemma kymmenessä minuutissa bussilla, ja se on jopa isompi ku Norden(vaikka siihen ei kyllä paljon vaadita). Talli on asuinalueen reunalla, jotkut tarhat on talojen välissä, mutta tallin takana on suuret niityt ja kuulemma maastoreittejä ja metsää. Talo on iso ja vanha kartanotyyppinen rakennus, ja tallit on rakennettu ympyrän muotoisesti sisäpihan ympärille. Takana on sitten iso puutarha patsaineen ja pensaineen. Täällä on ratsastuskoulutoimintaa, loma-aikoina pienimuotoisesti leirejä. Nyt on vika leiriviikko meneillään, ja lapsia on 6 kappaletta, ja päivisin tulee vielä samanverran lisää. Mutta pienimuotoista verrattuna edelliseen paikkaan. Tallilla on myös jonkinverran yksityishevosia, yhteenlaskettuna hevosia on kai jotain lähemmäs 40 kappaletta. Mut työtehtävät on nyt melkeempä kokonaan hevosten parissa, kuten toivoinkin. Nyt leiriläisiä on vielä pari päivää, joten jonkinverran on vielä keittiöhommia ja lasten kanssa puuhailua, mutta silti näinä parina päivänä oon tehny enemmän hevosten kanssa kun koko sinä aikana siellä ekassa paikassa. Aamulla seitsemältä alotetaan ruokkimaan hevosia, sitten viedään hevosia ulos, laitetaan valmiiksi tunnille, haetaan sisään ja viedään toiset ulos, ruokitaan taas, harjaillaan, siivotaan tallia yms. Illalla on sitten paljon ratsastustunteja, ja jo ensimmäisenä päivänä pääsin itekin ratsastamaan. Saan kuulemma ratsastella usein iltasin mukana tunneilla, ja joskus maastossakin. Tunnilla oli ihan kivaa, hevonen oli perusvarma ratsastuskouluhepo, hieman laiskahko, oiko kulmissa ja paino aika pahasti kädelle. Mutta hauskaa oli, jännää olla pitkästä aikaa tunnilla ja vielä saksaksi. Sitten tapahtui jotain outoa. Mentiin ravissa täyskaartoon, ja kaikille tuotiin snapsit. Sitten huudettiin yhdessä jotain, ja juotiin ne. Sama tapahtui vielä toisenkin kerran! Ulli, talon isäntä, kertoi mulle, että näin tehdään aina kun joku mokaa jotenkin tunnilla. Eli aika usein. Isäntäperheeni, Christel ja Ulli, vaikuttaa myös molemmat mukavilta. Teen suurimmaks osaks Christelin ja parin muun tallitekijän kanssa töitä, Ulli on paikalla vaan iltasin. Molemmat pitää tunteja, ja Ulli ratsastaa myös usein. Christel työskentelee kokopäiväsesti tallilla mun kanssa. Ihan erilaista kun edellisessä paikassa siis, uskon että tästä tulee paljon kivempaa!

Hengähdystauko

Täs on teksti jonka kirjotin aikasemmin junassa. Olin täällä pari päivää ilman nettiä, joten en päässy tätä heti laittamaan:

On taas ollu pitkä tauko päivittämisestä, mutta ihan hyvästä syystä. Viimeiset päivät tiistain vapaan jälkeen menivät tosi nopeesti. Samaa rutiinia ja paljon nukkumista, niin nopeasti olikin jo lauantai. Perjantai-iltana menin kuitenkin muiden mukaan alas, ja siitä tuli ihan hauska ilta vadelmaliköörin avulla. Vaikka täällä olikin aika perseestä, niin silti siinä on oma haikeutensa lähteä jostain paikasta pois, jossa on viettänyt kauan aikaa. Ja oli siellä mukaviakin ihmisiä, joille joutui sanomaan hyvästit. Perjantai-ilta venähti aika pitkäksi oli muutenkin aika alkoholintäytteinen, joten aamun puol seittemän herätys oli aika karu. Kävin suihkussa, söin aamupalaa, meikkasin, ja sitten olikin aika lähteä. Sanoin lapsille hyvästit, kun ne istuivat aamupalalla, ettei siitä tulisi hirveää kaaosta. Silti osa ryntäsi sieltä halaamaan mua. Hummel heitti mut juna-asemalle, ja nukuin melkeen koko matkan.

En mennytkään vielä uuteen paikkaan, vaan matka suuntasi kohti Bremeniä. Oltiin nimittäin sovittu mun poikaystävän kanssa, että vietettäisiin siellä pari päivää yhdessä, ja vasta sitten jatkaisin töitä. Todellakin ansaittu hengähdystauko! Nähtiin juna-asemalla, mentiin hetkeks lepäämään hotellille, ja lähettiin sit keskustaan päin. Ne pari päivää tuli todellakin tarpeeseen, ja oli ihanaa nähdä jotain tärkeää ja tuttua ihmistä pitkän ajan jälkeen. Oli taas kiva päästä puhumaan suomea, vaikka se alussa olikin vähän outoa. Syötiin hyvää ruokaa, pyörittiin kaupungilla, käytiin vähän ostoksilla ja testailtiin saksalaista kaljaa. Suomalaista olutta en pysty ees juomaan, koska se on niin pahaa, mutta saksalainen on jopa ihan miellyttävää. Kaikenkaikkiaan oli tosi mahtavaa, mutta se tekee uuteen paikkaan lähtemisestä vähän vaikempaa. Tekis mieli vaan jäädä siihen tuttuun ja turvalliseen, eikä lähteä jonnekkin uuteen ja outoon paikkaan. Ei sitä yhtään tiedä, millasta siellä on, saattaa olla että siellä on yhtä tyhmää kun edellisessä paikassa. Tässä vaiheessa ei kuitenkaan aleta jänistämään, joten nyt on takana haikeat jäähyväiset. Istun nyt junassa, ja reilun kolmen tunnin päästä oon mun uudessa "kodissa". Tässä vaiheessa voi vaan toivoa, että siellä ois asiat paremmin.

Mä olen rakastunut

Nyt kun mun aika täällä lähenee loppuaan, niin mun kiinnostus on laskenu ihan nolliin. En kestä näistä lapsia yhtään, eikä mua todellakaan huvita tää työnteko yhtään. Teen kuitenkin kaikki mun pakolliset työt, mutta muuten pidän siestaa röyhkeesti keskellä päivää. Tai oikeestaan ei siinä mitään väärää oo, koska jos mulla sopimuksen mukaan mulla on 8 tunnin työpäivä, eikä kukaan kerro mulle millon voin pitää tauon, niin päätän sen sitten ite. Kyllä mä tajuan, että se on huomattu, ja että muut ei tykkää siitä, mutta mua ei oikeesti jaksa enää vähempää kiinnostaa. Jos se on ongelma, niin sanokoot sitten suoraan. Mutta tänään mulla oli taas vapaata, ja siitä onki paljon mukavempi kirjottaa. Ja päästäänkin sitten otsikon aiheeseen...

Pyöräilin siis eilen taas Nordeniin Mirin ja Cynthian luo. Heillä oli kuitenkin aamulla töitä tiedossa, joten ei voitu dokata. Tapasin kuitenkin Cynthian 23-vuotiaan siskon Saskian. Ei keritty illalla paljon enää mitää tekemään, vaan mentiin melkeen heti nukkumaan. Aamulla meillä oli taas ihana aamupala, ja sitten pyöräiltiin työpaikalle. Hengasin siinä vähän aikaa, sitten kävelin rannalle ja luin hetken aikaa lehteä ja otin aurinkoa. Tuuli kuitenkin aika kovasti, joten lähdin takaisin, ja kävin ostamassa vähän pakollisia tarvikkeita kaupasta. Sitten menin takaisin kämpille, ja lähettiin Cynthian äidin ja Saskian kanssa kohti tallia. Oli sovittu, että mentäisiin Saskian kanssa kahestaan ratsastamaan, koska tytöillä oli töitä. Se sopi mulle, mitä vaan kunhan pääsisin ratsastamaan. Ja Saskia vaikutti yhtä mukavalta kuin siskonsakin. Cynthia ja Miri olivat käyneet paikassa kerran aiemmin, ja se oli kuulemma hyvä. Ei mitään sellaista kuin edellisessä paikassa! Cyntia oli päässy jopa ratsastamaan yksityisella kilpatason kouluhevosella, joka oli ollut kuulemma todella mahtava. Kun päästi tallille, huomasin, että se oli ihan eri tasoa kun mun työpaikka. Siisti ja suuri. Mentiin sisälle, ja sain kuulla, että mäkin saisin ratsastaa sillä hienolla kouluhevosella! Olin toivonut sitä salaa, ja olin onnesta soikea. Laitettiin hevoset kuntoon, ja mentiin kentälle.

Oon ratsastanu kauan, mutta oon kuitenkin aika puskailija. Oon käyny ratsastuskoulun tunneilla vähän yli kuus vuotta, mutta ei ne tunnit mitään hyvälaatusia ollu. Elämäänsä kyllästyneitä kehäraakkeja kaikki, joten kypsyin siihen touhuun. Kyllähän siellä ratsastamaan oppi, mutta siitä lähtien oon menny eniten issikoilla, käyny leireillä, vaelluksilla ja maastossa menny. Eli en mä kummosia osaa. Ja nyt kun pääsin tälläsen ison hannoverilaisen selkään, niin tunteet oli aluks aika sekavat. Ensinäkin se oli iso! Eniten oon menny issikoilla, joten pitkänä tyttönä oon ollu aina lähellä maata. Mutta nyt nousin sinne korkeuksiin, ja pelkästään liikkelle lähtö oli jännittävää. Meillä ei ollu opettajaa, joten saatiin ratsastaa itsenäisesti. Mun ratsu oli kuitenkin yksäri, ja omistaja oli kentällä kattomassa, ja anto välillä vähän ohjeita. Menin käynnissä ja ravissa, ja oli jotain todella uutta ja ihmeellistä. Se hevonen oli niin herkkä, meni kuin itestään muotoon ja kuunteli niin hyvin. Se pysähty, kun vähän laitto liikettä vastaan ja kipristi sormia. Ja lähti uudestaan liikkeelle, kun vähän työnsi lantiolla eteenpäin ja antoi millin enemmän ohjaa. Omistaja sanoi useesti, että aja vaan enemmän eteenpäin. Sen ravi oli tosi iso ja lennokas, että keventäessä sai oikeesti tehä töitä. Ja siellä selässä piti kokoajan olla hereillä, se ei todellaan ollu mitään matkustusta. Ja sitten kun sain hevosen kunnon reippaaseen tempoon ravissa, ja kun ajo vielä vähän lisää eteen, niin se meni lisätty ravia. Se vasta hullua olikin! Ja sitten pääsin laukkaamaan. Ei tarvinnu todellakaan mitään vänkäämistä, hienoinen puolipidäte, kevyt apu ja laukka nousi. Ja miten hallittua se olikaan, ja tempoa pysty helposti muuttamaan! Täysin lumoutuneena kokeilin laukannostoa pysähdyksestä. Ei mitään ongelmaa, täydellinen, hallittu laukannosto paikaltaan. Tää hevonen on jumalainen! Ravailin vielä, ja sitten tunti jo loppuikin. Jäähdyttelin Donnan, ja hoidin sen ratsastuksen jälkeen. Kaiken lisäksi se oli vielä hoidettaessa lauhkea kuin lammas, ja nosti kaviotkin itestään ylös. Mä olin aivan myyty! Ratsastuksen jälkeen omistaja sano mulle vielä:"Se ei menny ollenkaan huonosti" ja olin kovin otettu.

Oikeesti, tää hevonen avas mulle ihan uuden ulottuvuuden ratsastukseen. Se oli jotain niin erilaista ja mahtavaa, että vielä 5 tunnin jälkeenkään en pysty ajattelemaan mitään muuta. Se oli vaan niin hienoa! Tunne on aika lähellä rakastuminen tunnetta. Oon vaan niin autuas ja ilonen, että sitä ei pysy mitenkään kuvailemaan. Lähen kuitenkin lauantaina, joten en enää ikinä pääse tän ihanan hevosen selkään. Mutta oon kiitollinen, että sain kokea tän, ja haluun nyt alkaa ihan kunnolla ratsastaa. Kunnon hevosilla!

Pois saippuakuplasta

En oo pitkään aikaan saanu aikaan kirjotettua tänne mitään. Paljon on kuitenki tapahtunu! Viime perjantaina tuli taas uudet leiriavustajat, ja mun ystävät Miri, Cynthia ja Sarah lähtivät siis pois. Uudet leiriläiset tuli sitten lauantaina, ja nyt niitä on vaan 11 kappaletta, todella vähän siis. Se on jopa hieman tylsää, kun ei tapahdu niin paljoa. On pitäny keksiä siis vähä erikoisjuttuja, kuten naamiaispäivä. Kaivettiin ullakolta kaikkia vanhoja outoja vaatteita, ja pukeuduttiin niihin, ja pidettiin niitä koko päivä. Mulla on joku lasten intiaaninaamiaisasu.

Sitten maanantaina koitti kauan odotettu päivä. Mulla oli tiistai vapaata, eli maanantai-illalla töiden jälkeen lähdin pyöräilemään kohti Nordenin keskustaa, jossa Mirillä ja Cynthialla on loma-asunto. Pääsin lähtemään vasta ysin jälkeen, ja matkaa on siis se 15 km... Se oli aika vittumaista, mutta tänne en ois missään nimessä jääny, vaikka matkaa ois ollu puolet enemmänkin. Tavattiin kymmenen aikoihin, vietiin mun tavarat kämpille, ja tultiin sitten sellaselle kauppakeskittymälle hengaa. Miri ja Cynthia oli hoitanu juomapuolen, eli meillä oli 1 litran pullo Absolut-vodkaa. Eikä mitään blandista. Kolme jätkää tuli sit juttelee meille, ja sit lähettii niiden mukaan. Tavattiin siinä matkalla pari tyttöä, jotka kysy meiltä, että onko meillä ikää ostaa heille tupakkaa. Käytiin sit automaatilla, ja alettiin juttelee niiden kanssa. Tässä vaiheessa mulla alkaa olee jo muistikuvat vähän hatarat, mutta kerroin, että oomn suomesta, ja että missä oon töissä. Toinen tytöistä tunsi paikan. Alettiin sitten puhumaan hevosista, ja hän sanoo omistavansa viisi hevosta, ja että me voidaan tulla ilmaiseksi heille ratsastaa! Ehkä se oli vaan jotain kännipuhetta, mutta saatiin hänen puhelinnumero, katotaa onnistuuko se. Siitä jatkettiin sitten matkaa pyörällä Norddeichiin, ja ajoin Cynthian kanssa tandemilla, koska olin jo senverran kännissä, että en tuskin ois pysyny omalla pyörällä pystyssä. Vodka raakana teki tepposet, tähän loppuu mun omat muistikuvat. Olin kuulemma koisinu ilosesti pari tuntia siin nurtsilla, sit neljän aikoihin lähettiin takasinpäin.

Aamulla ihmettelin hetken että missä oon, sitten tajusin, eikä krapulaakaan ollu. Cynthian äiti oli tehny meille aamupalaa! Ihanaa kerrankin syödä terveellinen aamupala: TUMMAA leipää, leikkeleitä, tomaattia, kananmunaa, teetä ja appelsiinimehua. Tallilla kun on aina valkosta leipää ja sokerimuroja, hyi. Aamiaisen jälkeen käytiin suihkussa ja laitettiin ittemme valmiiks, sit lähettii pyöräilee yhelle toiselle tallille. Meille oli varattu maastoratsastus hyvässä ryhmässä, mutta heti kun päästiin tallille, niin tajusin, että retkestä tuskin tulee hyvä. Meitä oli joku 15 ryhmässä, ja osa oli pieniä shettiksiä. Yks aikuinen ei osannu ollenkaa ratsastaa, ja melkeen kaikilla oli liian pienet ratsut. Ohjaajia oli mukana kaksi, joista toinen oli joku 12 vuotias! Kun lähettiin liikkeelle, niin kukaan ei kertonu mitään järjestystä, missä mennään. Kaikki ratsasti vaan sikin sokin jonossa tai vierekkäin, ja ohitteli miten huvitti. Ratsastettiin asuinalueella pitkin teitä! Olin ilman satulaa, ja mun ponilla oli niin sairas ravi, että hyvä kun pysyin selässä. Sitten kun oltiin ratsastettu noin tunti asuinalueen asfalttiteitä, niin tultiin peltotielle. Yksi ei halunnut laukata, niin ravattiin tie loppuun, laukattiin se takaisin, ja sitten tultiin vielä kerran. Ekalla kerralla hevosia sai oikein kunnolla kannustaa, että ne laukkasivat. Yksi shettis jäi jälkeen, ja jäi seisokaan tien reunaan. Tie oli aika pitkä, joku 400 metriä, niin "ratsastuksenopettaja" ei sitä huomannut. Kun meidän piti laukata uudestaan, niin kaikki seisoskelivat ihme rykelmässä, eikä opettaja kunnolla ilmottanut, että nyt mennään. Hän lähti vaan itekseen kauheeta kiitoa, ja mun ratsu lähti perään. Mentiin aika sairasta kiitolaukkaa, ja olin ilman satulaa, niin oli vähän vaikea pysyä selässä. Sitten nään, että se poni, joka jäi viimeks jälkeen, seisoo keskellä tietä! Yritän pidättää- ei mitään vaikutusta, ja pelkään että me törmätään. Kuin ihmeen kaupalla mun hepo tekee jonkun ihmi kurvin ponin vierestä(tie oli todella kapea ja molemmilla puolilla oja) ja jatkaa samaa kiitoa. Vauhti oli niin kova, että mun kypärä liuku kokonaan pois päästä!!! Olin ihan kuset housussa, pidin toisellä kädellä harjasta ja toisella ohjista kiinni, ja toivoin etten putoa. Sillä siitä vauhdista ja ilman kypärää se ois ollu aika kohtalokasta. Vihdoin tie loppu, ja vauhti hidastu. Sitten oltiinkin melkeen jo takasin tallilla, ja kun pyöräiltiin takasin, niin haukuttiin retki ihan lyttyyn. Käytiin vielä jätskillä ja mäkkärissä, ja nähtiin yks niistä jätkistä, ja mua vähän hävetti. Sit kello oliki jo melkeen kymmenen, ja lähin pyöräilemään sen 15km takasin päin. Teki kyl hyvää päästä vähäks aikaa pois täältä!